Petri Piironen – In Memoriam

Kou­lum­me jou­tui ko­ke­maan suu­ren su­run, kun opet­ta­jam­me Pet­ri Pii­ro­nen siir­tyi pois luo­tam­me. Olem­me on­nek­kai­ta, kun saim­me tu­tus­tua niin us­ko­mat­to­maan per­soo­naan kuin Pete.

Pete oli meil­le pal­jon enem­män kuin lois­ta­val­la huu­mo­ril­la ja am­mat­ti­tai­dol­la va­rus­tet­tu ma­te­ma­tii­kan opet­ta­ja. Hän ai­dos­ti vä­lit­ti meis­tä op­pi­lais­ta ja us­koi mei­hin sil­loin­kin, kun emme enää itse näh­neet osaa­mis­tam­me. Hä­nes­tä näki, että hän naut­ti kes­kus­te­le­mi­ses­ta mei­dän op­pi­lai­den­kin kans­sa, jo­ten hä­nen kans­saan tu­li­kin ja­et­tua niin ilo­ja ja su­ru­ja. Pete oli lois­ta­va kes­kus­te­li­ja ja kuun­te­li­ja, mut­ta mitä par­hain kan­nus­ta­ja. Hä­nen kat­sees­taan näki ilon mei­dän on­nis­tu­es­sam­me. Hä­nen kans­saan tu­li­kin muu­ta­mat ylä­vi­to­set hei­tet­tyä ko­keen men­nes­sä jopa yli odo­tus­ten – yleen­sä vie­lä Peten an­si­os­ta.

Peten par­haim­pia puo­lia kai­ken tä­män vä­lit­tä­vyy­den li­säk­si oli hä­nen lois­ta­va huu­mo­rin­ta­jun­sa ja us­kal­lus olla oma it­sen­sä niin luo­kan edes­sä kuin va­paa-ajal­la­kin. Hen­ki­löä, joka ajaa täp­lik­kääl­lä au­tol­la ja käyt­tää yk­sin pyö­räil­les­sään vä­ri­käs­tä pro­pel­li­hat­tua, ei voi muu­ta kuin ihail­la huu­mo­rin­ta­jun ja us­ka­li­ai­suu­den käy­tös­tä.

Mi­nus­ta Peteä ku­vaa par­hai­ten kes­kus­te­lum­me Play­of­fis­sa, kun Pete in­nos­tui ke­hu­maan mei­tä op­pi­lai­ta lah­jak­kuu­des­ta ja tun­nol­li­suu­des­ta ker­to­en, mi­ten osa op­pi­lais­ta on var­mas­ti teh­nyt läk­syt heti per­jan­tai­na kou­lus­ta ko­tiin tul­tu­aan. Tä­hän vä­liin mi­nun oli pak­ko sa­noa pet­tä­vä­ni hä­net, kos­ka läk­syt oli­vat vie­lä te­ke­mät­tä. Sil­loin Pete ha­la­si mi­nua ren­nos­ti ja sa­noi: ”sinä et tule iki­nä pet­tä­mään mi­nua”.

Peten kal­tais­ta per­soo­naa on vai­kea löy­tää. Hän jät­ti läh­te­mät­tö­män vai­ku­tuk­sen ih­mi­siin, jot­ka sai­vat hä­net tun­tea. Hän opet­ti meil­le pal­jon niin de­ri­vaa­tas­ta kuin elä­mäs­tä yleen­sä­kin. Hän kan­nus­ti us­ko­maan it­seen­sä, kos­ka sil­loin voim­me saa­vut­taa mitä vain.

Tiia Har­ti­kai­nen