Syksyn ylioppilaan puhe, Anna Ruuskanen

Ar­voi­sa juh­la­väki, reh­to­ri, kou­lun hen­ki­lö­kun­ta sekä eri­tyi­ses­ti rak­kaat yli­op­pi­laat. Tämä on se het­ki, täs­sä ja nyt. Poh­din kau­an, kuin­ka näin ar­vok­kaan, mut­ta rak­kau­den­täy­tei­sen het­ken sai­si pu­et­tua sa­noik­si ja olen to­del­la kii­tol­li­nen saa­des­sa­ni teh­dä sen.

Lu­ki­o­ai­ka­na käy­dään läpi mel­kein jopa kriit­ti­sim­mät ikä­vuo­det koko elä­mäm­me ai­ka­na. Jo­kai­nen meis­tä täyt­ti lu­ki­on ai­ka­na kah­dek­san­tois­ta, mikä tar­koit­taa te­o­ri­as­sa, että jo­kai­nen meis­tä ai­kuis­tui lu­ki­on ai­ka­na. Voi­daan siis pel­kän kou­lun si­jaan pu­hua,  en­nem­min­kin mat­kas­ta ai­kui­suu­teen tai ai­na­kin en­sim­mäi­sis­tä as­ke­lis­ta sitä koh­ti. Lu­ki­o­mat­ka on kuin het­ki, jol­loin pie­ni lin­tu opet­te­lee en­sim­mäis­tä ker­taa len­tä­mään.

En­sim­mäi­nen ker­ta omil­la sii­vil­lä ja lä­hes vä­li­tön maa­han pu­to­a­mi­nen voi­si ku­vail­la usei­ta­kin het­kiä lu­ki­on var­rel­la. Use­at epä­on­nis­tu­neet tes­tit, muut­tu­neet ys­tä­vyys­suh­teet ja vä­lil­lä mah­dot­to­mal­ta­kin tun­tu­neet yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­set ovat tun­tu­neet yhä uu­sil­ta ja uu­sil­ta pu­do­tuk­sil­ta maan pin­nal­le.

Mitä pi­dem­mäl­le lu­ki­os­sa pää­see, sitä kor­ke­am­mal­ta tu­lee myös pu­to­a­maan, mut­ta niin kuin len­tä­mään opet­te­le­vat lin­nut, myös me vah­vis­tuim­me mat­kan var­rel­la. Pu­do­tuk­sia al­kaa tul­la pik­ku hil­jaa vä­hem­män ja ne ei­vät tun­nu­kaan enää yhtä suu­ril­ta kuin muu­ta­ma vuo­si sit­ten.

Jo­kai­nen meis­tä, joka saa aset­taa val­ko­la­kin tä­nään pää­hän­sä, voi to­de­ta it­sel­leen, että on nous­sut sii­tä vii­mei­sim­mäs­tä­kin pu­do­tuk­ses­ta uu­del­leen len­toon. Toi­sel­le se pu­do­tus on ol­lut hy­lät­ty arvo­sana, toi­sel­le taas L:n tip­pu­mi­nen E:ksi. Sil­lä­hän ei ole täs­sä vai­hees­sa vä­liä, ha­lu­aa­ko op­pia len­tä­mään suo­raan vai mut­kik­kai­ta ku­vi­oi­ta. Tär­kein­tä on, että jo­kai­nen on pyr­ki­nyt omil­le sii­vil­leen ja saa kat­soa taak­seen myön­tä­en op­pi­neen­sa ja pys­ty­neen­sä.

Omil­le sii­vil­leen pyr­ki­mi­nen on vaa­ti­nut en­nen kaik­kea roh­keut­ta. Roh­keut­ta va­li­ta vain ne kou­lu­ai­neet jot­ka kiin­nos­ta­vat, roh­keut­ta men­nä koi­tok­seen, jos­sa mi­ta­taan kuu­den tun­nin ai­ka­na kol­men vuo­den opin­not yh­del­lä ker­taa.  Kui­ten­kin en­nen kaik­kea se on vaa­ti­nut roh­keut­ta lait­taa oma jak­sa­mi­sen­sa etu­si­jal­le, roh­keut­ta olla te­ke­mät­tä kaik­kea yhtä ai­kaa, roh­keut­ta epä­on­nis­tua ja roh­keut­ta myön­tää tar­vit­se­van­sa vä­lil­lä apua sii­pien­sä kan­nat­te­luun.

Kun goog­la­sin sa­nan roh­keus mer­ki­tys­tä, Ter­veys­kir­jas­ton mää­ri­tel­mä ker­toi sen ole­van ky­vyk­kyyt­tä toi­mia pe­lot­ta­vas­sa ti­lan­tees­sa sekä tah­toa men­nä suo­raan pel­ko­jaan koh­ti. Moni tah­too olla roh­kea ja roh­keus yleen­sä yh­dis­te­tään pär­jää­mi­seen sekä me­nes­tyk­seen. Nyky­ajan yh­teis­kun­nas­sa roh­keut­ta ja pe­lo­ton­ta suo­rit­ta­mis­ta ihail­laan.

On ihail­ta­vaa, jos ky­ke­nee puur­ta­maan töi­den­sä sekä uu­sien asi­oi­den pa­ris­sa tun­nis­ta, päi­väs­tä ja vuo­des­ta toi­seen. Uu­den kek­si­mis­tä ja en­nen kaik­kea kova­ää­nis­tä esil­lä oloa, ihail­laan. Moni täs­sä iäs­sä ko­kee ha­lu­a­van­sa pär­jä­tä omil­laan ja olla jol­lain ta­val­la eri­tyi­nen. Avun pyy­tä­mi­nen tun­tuu enem­män­kin luo­vut­ta­mi­sel­ta kuin mah­dol­li­suu­del­ta.

Mi­nul­le lu­ki­o­ajan suu­rin ope­tus ei suin­kaan ole ol­lut se, että osaan pi­tää it­ses­tä­ni ään­tä ja näyt­tää muil­le pys­ty­vä­ni esi­mer­kik­si saa­vut­ta­maan jon­kin arvo­sa­nan. Olen op­pi­nut ole­maan ole­mat­ta roh­kea. Olen us­kal­ta­nut olla heik­ko, olen us­kal­ta­nut myön­tää, että en jak­sa, enkä pys­ty. Tämä oi­val­lus ja sen tuo­ma rau­ha on vii­mei­sen kol­men vuo­den ai­ka­na ku­vas­ta­nut mi­nul­le sitä kaik­kein suu­rin­ta roh­keut­ta.

Lu­ki­on en­sim­mäi­sel­lä val­mis­tu­mi­nen mer­kit­si sitä, että tu­len ole­maan val­mis. Täl­lä het­kel­lä tun­nen kui­ten­kin ole­va­ni kaik­kea muu­ta kuin mitä ky­sei­nen sana pi­tää si­säl­lään. Jo­kai­nen meis­tä ko­kee luul­ta­vas­ti, että maa­il­mal­la on tar­jo­ta meil­le vaik­ka mitä, mut­ta emme tie­dä mi­hin suun­taan läh­teä. Nyt sii­vet kan­ta­vat, mut­ta len­to­suun­taa ei ku­kaan meil­le ker­to­nut. Se suun­ta ei va­li­tet­ta­vas­ti löy­dy oppi­kir­jois­ta tai tun­ti­muis­tiin­pa­nois­ta vaan se löy­tyy te­ke­mi­sen, ko­ke­mi­sen ja pet­ty­mi­sen kaut­ta. Lin­tu len­tää ais­tit avoin­na vais­to­jen­sa mu­kaan, teh­kää te­kin niin, luot­ta­kaa it­seen­ne, sy­dä­meen­ne ja vais­toi­hin­ne.

Täs­sä het­kes­sä on myös suur­ten kii­tos­ten aika. Kii­tos opet­ta­jil­le, reh­to­ril­le ja opin­to-oh­jaa­jil­le,  jot­ka jak­soi­vat va­laa us­koa hä­dän het­kel­lä, olla läs­nä ja pus­kea mei­tä eteen­päin vas­ta­tuu­les­sa­kin. Kii­tos muul­le kou­lun hen­ki­lö­kun­nal­le läm­pi­mis­tä koh­taa­mi­sis­ta ja ilos­ta. Läm­min kii­tos van­hem­mil­le, jot­ka ovat eh­doit­ta sei­so­neet rin­nal­lam­me on­nes­sa ja mur­hees­sa. Kii­tos iso­van­hem­mil­le ja muil­le tuki­jou­koil­le, jot­ka eh­doit­ta kat­so­vat mei­tä yl­pey­del­lä. En­nen kaik­kea kii­tos teil­le rak­kaat kans­sa yli­op­pi­laat upeis­ta ko­ke­muk­sis­ta sekä ja­e­tuis­ta pi­meis­tä ja ai­kai­sis­ta aa­muis­ta, it­kuis­ta ja nau­ruis­ta.

Jo­kai­nen meis­tä on nous­sut kol­mes­sa ja puo­les­sa vuo­des­sa omil­le sii­vil­leen ja nyt on aika ko­e­tel­la nii­den kan­ta­vuut­ta ääri­ra­joil­leen asti. On aika olla ja olla ole­mat­ta roh­kea, on aika nous­ta, pu­do­ta ja jäl­leen ka­sa­ta it­sen­sä, on aika suo­rit­taa ja olla suo­rit­ta­mat­ta, on aika unel­moi­da ja ro­mah­taa, on aika löy­tää ja ka­dot­taa it­sen­sä, mut­ta mikä tär­kein­tä on aika kan­na­tel­la omia sii­pi­ään yhä uu­des­taan ja uu­des­taan, yk­sin sekä yh­des­sä. Ru­noi­li­ja Tom­my Taa­ber­man­nin sa­noin:

Joka ei kos­kaan pu­toa rai­teil­ta ja mene rik­ki jat­kaa aina sa­maa ra­taa ja on tur­vas­sa suu­rel­ta mur­heel­ta ja suu­rel­ta on­nel­ta.      KII­TOS!